Ensimmäinen tutkimuskokemus

Keväällä opiskelu maisteriohjelmassa tuntui jo luontevalta, mutta hämmensin steriiliä matematiikanlaitosta kulkemalla luennoilla pienen pötkylän kanssa. Syksyllä kotona ollut vaimoni palasi opintoihin, mutta emme laittaneet pientä lastamme päiväkotiin vaan hoidimme häntä “kotihoidossa” samalla kun molemmat teimme täyden lukukauden opinnot. Tällä järjestelyllä saatiin muuten ruhtinaalliset tuet valtiolta ja kunnalta. Kyllä kelpasi.

Opiskelijatovereiden ja opettajien suhtautuminen oli yleisesti hyväksyvää ja kannustavaa, pahimmillaankin vain hämmentynyttä. Eräs vanhempi miesopettaja tosin valitteli useampaan otteeseen, ettei hän voi keskittyä opettamiseen, kun niin söpö pieni vastaväittäjä kommentoi takarivistä pienellä äänellään. Pahimmillaan arkipäivät sisälsivät useamman vaihdon isiltä äidille ja takaisin, kun luennot ja pakolliset läsnäolot menivät sopivasti ristiin. Joskus vaihto tapahtui bussipysäkillä kampusten puolivälissä kun molemmilla oli kiirettä. Voisi olla helpompaa kun Suomessakin kampukset olisivat anglo-amerikkalaiseen tyyliin keskittyneitä kokonaisuuksia eikä ripoteltu ympäri kaupunkia.

Kevään loppupuolella huomasin harjoittelupaikkailmoituksen laitoksen seinällä ja tartuin heti härkää sarvista: menin kysymään toiselta pääasiallisista opettajistani josko hänellä olisi tarjota minulle harjoitteluprojektia. Minä tarvitsin kesätyön, mielellään tutkimuskokemusta. Hänellä oli intoa harjoitteluohjaamiseen ja positiivinen käsitys minusta talven ajalta. Niinpä pääsimme pian sopimukseen ja aloitin kesäkuussa harjoittelun, joka johti paitsi graduuni myös ensimäiseen artikkeliini.

Ensimmäisen tutkimusartikkelini visuaalinen tiivistelmä

Viimeisen opiskeluvuoden alkaessa syksyllä juttelin sitten ohjaajani kanssa tulevaisuudesta ja kerroin olevani vakuuttunut siitä että haluan tehdä väitöskirjan. Kysyin hänen mielipidetään: olisiko mahdollista ja järkevää tehdä väitöskirjaa heidän ryhmässään tai laitoksella. Vastaus oli suureksi pettymykseni “ei”. Selitys oli kuitenkin looginen ja jatkoneuvot hyviä. Koska matemaattinen osaamiseni ei pärjää vertailussa puhtaille matemaatikoille, minun ei kannata yrittää pyrkiä tohtoriopiskelijaksi hyvin matemaattispainotteiseen ryhmään. Sen sijaan hän kehotti etsimään väitöskirjapaikkoja ulkomaita myöten, koska se ensinnäkin helpottaisi Suomeen työllistymistä myöhemmin ja toisekseen saisin arvokasta kansainvälistä kokemusta kerrytettyä nyt kun lapset ovat vielä pieniä.

Tämä kaikki kävi hyvin järkeen ja olin lopulta helposti vakuuttunut hänen neuvojensa viisaudesta. Niinpä aloin aktiivisesti seurata kahta sähköpostilistaa, jotka hän minulle vinkkasi. Ensimmäisten viikkojen innokkaan jännittämisen jälkeen karu totuus alkoi paljastua: väikkäripaikat olivat joko biologeille tai matemaatikoille, ei sekasikiöille. Tässä on hyvin osuva ekologinen analogia: generalisti ei pärjää spesialistille suorassa kilpailussa spesialistin resursseista. Mutta kyllä se paikka sitten löytyi, ja hyvä löytyikin.

Anna palautetta, kommentoi sisältöä, esitä kysymyksiä...